Helsinki, ikuisesti

Kävin tänään katsomassa Peter von Baghin elokuvan Helsinki, ikuisesti. Juhlaviikkojen päätöspäivänä järjestettiin kaksi maksutonta lisänäytöstä Taiteiden yönä ensi-iltansa saaneesta elokuvasta.

Von Bagh kuljettaa katsojaa ympäri Helsinkiä vailla muuta juonta kuin kuvata tunnelmia ja tapahtumia eri puolella kaupunkia. Kuvamateriaalina ohjaaja käyttää paitsi arkistomateriaalia, myös Suomi-filmejä Juurakon Huldasta Kaurismäen Arieliin sekä muutamien kuvataiteilijoiden töitä. Helsinki-aiheiset runot ja iskelmät limittyvät dokumentaarisempaan kerrontaan. Visuaalisesti yllättävin kokemus itselleni oli lyhyt pätkä värifilmiä 1930-luvun Kauppatorilta.

Pääosan esittäjä, Helsinki, on nähnyt paljon: kansalaissodan, sotien välisen työttömyyden ja laman, talvisodan alkupäivät, olympialaiset. Historian suuriin tapahtumiin limittyy elokuvassa kuitenkin arkinen kaupunkivilinä. Kuvissa vilahtelevat tutut rakennukset sekä vanhat, jo lähes tunnistamattomiksi muuttuneet maisemat. Yleisö näytöksessä painottui noin 50-60-vuotiaisiin, jotka ehkä näkivät lapsuutensa ja nuoruutensa kuvia.

Mietin, mitä tämänpäivän kaupungista jäisi vastaavaan Helsinki-kollaasiin. Ehkä Itä-Helsingin räppärien tekstit, nuorten suunnittelijoiden Helsinki-printit pipoissa ja kasseissa, konserttien ja tapahtumien kaduille innostamat ihmiset, mainosten ja tv-kanavien välispottien kuvavilahdukset, lisääntyvä kulttuuritaustojen ja äidinkielten kirjo. Kuitenkin jotain olennaista Helsingin sielusta.